Kohti nettitreffejä?

Vaateostosjärkytyksestä selvittyäni päätin pysyä ihan kotosalla. Täällä ei ainakaan mitkään ryöstäjään verrattavat myyjät pääsisi iskemään. Toki salitreenin aiheuttama selkäkipu helpotti päätöstä pitää ihan koti-ilta. Nyt minulla siis olisi aikaa tehdä se pitkään suunnittelemani nettitreffi-ilmoitus.

Olin jo aikaisemmin selaillut nettitreffi-ilmoituksia ja huomannut naisten ilmoituksissa muutamia yhteneväisiä piirteitä. Lähes kaikki naiset ilmoittivat olevansa huumorintajuisia. En oikein tiennyt miten tällaiseen satuiluun piti suhtautua, mutta toisaalta meidän kulttuurissammehan muutenkin arvostettiin jopa useampaa mielikuvitushahmoa. Joilla oli vielä melkoisesti yliluonnollisia kykyjä. Tällaisia kykyjä ei kyllä yksikään nainen ollut profiiliinsa merkinnyt.

Liikunnallisuus oli toinen hyvin useassa profiilissa esiin tuotu ominaisuus. Kuntosalilla nyt käyneenä tiesin tämän tarkoittava hyvin muodostunutta vartaloa. Tätä siis voi pitää hyvänä ominaisuutena. Suurin osa ei toisin onnistunut tuomaan tätä arvostettavaa piirrettä esiin profiilikuvissaan, ehkäpä he käyttivät profiileissaan kuvia jotka olivat ajalta ennen liikunnallisuuden puhkeamista.

Voisinko minäkin nyt liikuntaharrastuksen aloitettua laittaa tämän liikunnallisuuden profiiliini? Ilmeisesti tämä liikunnallisuus tarkoitti ainakin miehen osalta niin sanottua pyykkilautavatsaa. Tarkistin asian peilistä. Vastaus oli ihan yksiselitteinen. En voi laittaa. En, katsoi sitten edestä tai sivuilta. Takaapäin katsottuna tosin oikein hyvällä mielikuvituksella näin voisi kyllä väittää. Minun mielikuvitukseni ei siihen riittänyt, eli jätin tämän liikunnallisuuden pois.

Entä tämän huumorintajun laita? Viime päivien aikana en kyllä muista kovinkaan paljon nauraneeni. Vaateostoksillakin itkuun purskahtaminen oli kyllä paljon naurua lähempänä. Ehkä minä en siis ole huumorintajuinen. Toinen asia mihin minun nyt täytyi kiinnittää huomiota oli erottuvuus. Oman profiilinihan täytyi poiketa muista profiileista ja jos kerran kaikissa muissa luki tämä huumorintajuisuus, niin sen pois jättäminenhän teki profiilistani erilaisen.

Useissa profiileissa oli mainittuna ala tai ammatti. Kirjoittaisinko siis profiiliini työmies teollisuudessa. Miten se nyt ketään kiinnostaisi, kun eihän se pääsääntöisesti kiinnostanut edes minua itseäni. Päätin siis lisätä profiilini erilaisuutta jättämällä työtä koskevat viittaukset kokonaan pois.

Nyt saatuani oma esittely valmiiksi oli aika keskittyä tähän osioon jossa kerrottiin ihannekumppanin ominaisuuksista. Ikäisilläni naisilla oli hyvin usein lapsia ja tähän asiaan oli syytä ottaa tässä osiossa kantaa. Lasten kanssa en muista olleeni koskaan kovin suurissa vaikeuksissa. Äitien kanssa olen kyllä ollut vaikeuksissa, joskus aikanaan jopa oman äitinikin kanssa. Oman jälkikasvuni äidin kanssa jopa niin suurissa vaikeuksissa, että niitä selviteltiin ihan lakimiesten avustuksella. Totesin siis, että lapset eivät ole mikään ongelma. Lapsista tuli mieleeni sellainen kauhukuva, että entä jos tämä tuleva kumppanini haluaakin tehdä lisää lapsia. Itse tekotapaa minulla ei ole mitään vastaan, vaan itseasiassa sehän oli oikeastaan se suurin syy tämän ilmoituksen laatimiseen. Mutta en missään nimessä halunnut enää yövalvomisia, tai muita vauvoista johtuvia epämiellyttävyyksiä. Ainoa asia mikä puolsi lisääntymistä oli naisen rintojen koolle tapahtuva silmää miellyttävä muutos raskauden aikana. Tämä tosin oli haittoihin nähden niin hetkellistä, että asiaa ei voinut edes harkita. Täytyi muistaa sellainenkin vaihtoehto, että jos joku nainen yrittäisi salaa hankkiutua avustuksellani raskaaksi. Seksistä kieltäytymien ei kyllä tulisi kysymykseen, mutta ei kyllä sekään, että maksaisin kahdeksantoista vuotta 250€ kuukausittaista elatusmaksua. Onnistuneiden treffien hinta voisi pahimmillaan olla 54 000€ tai kaksosten sattuessa mahdollisesti vieläkin enemmän. Tätä riksiä en voisi ottaa. Jostain syystä nyt treffi-ilmoituksen kirjoittamani lause. ”Etsitään steriloitua tai vaihdevuodet ohittanutta noin nelikymppistä naista” Ei vaikuttanut minusta oikein hyvältä. Tämä asia oli siis syytä selvittää myöhemmin viestittelyvaiheessa.

Siinä se nyt oli, nettitreffi-ilmoitukseni. Tämä sivusto lisäsi automaattisesti ikäni yläpalkkiin, eli tekstiosiossa luki paikkakuntani. Naisten pitkäjänteisyyden tuntien, näin oli ehkä hyväkin. Pitkän harkinnan jälkeen olin saanut myös tämän ihannekumppanin määritelmän aika lyhyeen ja ytimekkääseen muotoon. Ihannekumppanini ominaisuus oli siis ”Nainen”.

Nyt siis vain odottamaan viestitulvaa. 

Vaateostoksille

Selkäkipu on sen verran helpottanut, että on aika suunnistaa nuorentaville vaateostoksille, siis ihan oikeasti ostoksille eikä vain hakemaan halpahallista sukkia. Se oli kyllä ihan selvää, että tästä projektiosuudesta en tule omin voimin selviämään, mutta hädässä ystävät tunnetaan, vai miten se nyt menikään.

Minä siis etsin puhelimestani tyylitajuisimman ihmisen mitä tiedän ja tiedustelen tältä ystävättereltäni apua tähän vaateongelmaan. Suhtautuminen olikin aika yllättävää. Minulle oli kuulema jo vuosia hoettu vaatevarastoni uusimisen tarpeesta. Tällaista en muista kuulleeni, joko kuuloni tai muistini oli siis valikoiva. Toinen asia mikä haluttiin selvittää heti puhelun aluksi oli vaateostoksiin tarkoitetun budjetin suuruus. Ääneen minä ihmettelin, että tekevätkö nykyään aikaansa seuraavat ihmiset todellakin budjetin vaateostoksia varten. Eivät kuulemma tee, mutta minä muodostin poikkeuksen ja hyvästä syystä. En kuulemma ollut tällä asialla ensimmästä kertaa. Edellisen kerran tämä vaatetyylini oli ollut minulla asialistalla samana päivän kun olin löytänyt ensimmäisen harmaantuneen hiuksen, muutama vuosi sitten. Olimme päässeet jopa niin pitkälle, että tyylikkäät housut oli valittu, mutta kassalla minulle oli iskenyt ihan uskomaton kiire töihin. Asiasta oli tehnyt erikoisen juuri alkanut kesälomani. Tilannetta ei ollut tehnyt yhtään tavanomaisemmaksi se myyjän kuuluvasti tapahtunut vertaaminen ryöstäjään, vaatteiden tiskille jättäminen ja juosten tapahtunut paikalta poistuminen. Saattoi siis olla että, tässä kaupungissa oli kaksikin kauppaa joihin en enää ollut tervetullut. Muistini oli siis se valikoiva, ei kuuloni. Tosin ihmisen muistihan voi olla niin suojeleva, että traumaattisimmat kokemukset vain painuvat alitajuntaan ilman, että niitä varsinaisesti hahmottaa. Ehkä juuri siitä oli tässäkin tapauksessa kysymys.

Kiltisti kuuntelin nykypäivän muotivirtauksista ja siitä että, poolopaidat eivät ole olleet muodissa sitten kahdeksankymmentäluvun, viininpunaiset eivät silloinkaan. Yllättävä tieto oli myös se, että puukengät eivät ole olleet milloinkaan muodikkaat. Pienen painostuksen jälkeen lupauduin jopa luopumaan molemmista, sekä puukkareista, että niistä poolopaidoista. Lisäksi lupasin ottaa nämä nyt hankittavat vaatteet käyttöön välittömästi, enkä piilota niitä kaapin perukoille odottamaan edellisten loppuun kulumista, kuten olin tehnyt esimerkiksi joululahjaksi saamalleni tyylikkäälle päällyspaidalle. Tämän lupauksen tein kyllä lähinnä siksi, että en missään nimessa halunnut palata budjettikeskusteluun. Olen aika varma että, budjettiesitykseni olisi johtanut minulle vähemmän mieluiseen lopputulokseen ja todennäköisesti olisin päätynyt menemään ihan yksikseni sinne halpahalliin etsimään alennuslaareista niitä poolopaitoja.

Heti tähän jo minulle ilmeisesti aikasemmalta reissulta tutuksi tulleeseen kauppakeskukseen saavuttuamme en voinut olla ihmettelemättä, miten niissä voi olla niin kuuma, siis kuuma jopa ihmisellä jota palelee lähes aina, vai johtuikohan tämä hiki ihan vain siitä aikasemmasta kokemuksesta?

Oikea kauppa löytyikin yllättävän helposti, kiitos oppaani. Oikein ystävällisesti hymyilevä myyjä tiedusteli avuntarvetta ja minä ilmoitin ottavani avun mielelläni vastaan. Makutuomarini yhtyi tähän, vielä korostaen avun tarpeen olevankin melkoinen. Siinä minä sitten seisoin keskellä vaatekauppaa. Tuntien jopa itseni hiukan ulkopuoliseksi näiden kahden naisen läträtessä sitä loputtomalta näyttävää vaatemerta. Kokosin itseni ja yritin jopa osallistua housujeni valintaan tiedustelemalla edullisinta vaihtoehtoa. Minulle ei vastattu mitään. Yllättävän nopeasti varteenotettava vaihtoehto sieltä merestä sitten löytyikin. Tästä seurasi se reissun toiseksi ikävin vaihe, sovittaminen. Minä siis sovituskoppiin näitä varmasti tähtitieteellisen kalliita housuja sovittamaan. Noh, eiväthän ne tietenkään sopineet ja uusia tuli, ihan tilaamatta. Tässä vaiheessa ilmoitin makutuomarilleni epäileväni myyjän ammattitaitoa, kun ei sopivia housuja löydy näköjään edes sadan sovituksen jälkeen. Tällä kertaa minulle kyllä vastattiin. Kyseessä olivat kolmannet sovittamani housut, jotka kaiken lisäksi vaikuttivat oikein hyvin istuvilta. Sain siis määräyksen tulla taas seisomaan siihen kaupan keskelle, että tämä ehkä jotain ammatillista lisäkoulutusta kaipaava myyjätärkin tarkastaa housujen istuvuuden. Nyt en kyllä enää tuntenut oloani ulkopuoliseksi, vaan aloin ymmärtää näyttelykoiran tuntemuksia. Myyjättärenkin hyväksyttyä housujen istuvuus matkasimme kassalle. 129€! Siis tämä myyjätär ilmoitti housujen hinnaksi 129€! Lähes tuhat markkaa! Kuka hullu maksaa yksistä housuista satakaksikymmentäyhdeksän euroa. Tässä vaiheessa olin tuntevina savun hajua ja muistin kahvinkeittimeni unohtuneen päälle. En kuulemma ollut unohtanut kahvinkeitintä päälle ja vaikka niin olisin tehnytkin Mokka Master kyllä huolehtisi itse itsensä sammuttamisesta. Myönnän, että selitys oli vähän huono. Ei kai kukaan näillä sähkön hinnoilla unohtaisi kahvinkeitintä päälle. Nyt minulle valkeni sekin, että kuka hullu maksaa yksistä housuista 129€. Se hullu olin minä.

Kuka keksisi tavan myydä vaatteita ilman tätä kaupassakäyntivaihetta?

Takaan, että bisnes toimisi.

Kynttilänkin sytytin jäähyväisiksi.

Nuorekkuutta radiossa?

Tämä yllättäen tulleen vahnenemisenhidastus-projektin jatko olikin nyt sitten hiukan haastavampaa. Eilinen liikuntaharrastuksen aloittaminen haittasi liikkumista, niin paljon, että parturintuoliin istuminen tai vaateostoksilla kiertely olivat poissa laskuista.

Jos minä kerran nyt vaikutin itseäni vanhemmalta, niin kai tätä itsensä oman ikäiseksi saattamista täytyi siis jatkaa hengenravinnon puolelta. Töihin kuitenkin oli pakko mennä ja siellä hengenravintoa ei saa oikeastaan muuten kuin radioa kuuntelemalla, eli täytyi löytää nuorekas radiokanva. Heikosta englanninkielen taidostani johtuen valikoimaa täytyi karsia aikatavalla ja oikeastaan ainoa tähän hätään löytyvä vaihoehto oli radiokanava SuomiPop.

Kanavalla äänessä olikin kolme varsin mukavalta vaikuttavaa juontajaa. Mutta sitten aamun ensimmäinen kuulemani juttu käsitteli Eino Grönin kuulumisia, siis tämän tangolaulaja Eino Grönin joka oli vanha jo silloin kun minä olin nuori! Ja siitäkin on jo aika tovi aikaa. Että tällaista nuorekasta toimintaa tällä kanavalla, ajattelin, mutta ehkä tämä tästä vielä kohti nykypäivää siirtyy. Ei siirtynyt ei! Seuraavaksi muisteltiin vielä vanhempia aikoja, päädyttiin ihan Kolumbuksen Amerikkaan eksymiseen saakka. Sinällään ihan viihdyttävä ja sivistävä juttu tämäkin, mutta ei oikein minun tarkoitukseeni sopiva. Sitten olikin jo kuuntelijan vuoro osallistua, siis ilmeisesti vähän vanhan kunnon Kansanradion tyyliin, kuuntelijoiden toivokonserttistakin oli otettu mukaan se terveisten ja onnittelujen lähettäminen. Soittaja ei tosin esittänyt musiikkitoivetta, että ehkä se Kansanradio on osuvampi vertaus. Sitten se kuulijapuhelun aihe! Eturauhasvaivat! Siis tämä soittotuokion aiheena oli virtsaamis- ja eturauhasvaivat, joista tämä soittaja varsin yksityiskohtaiseksi kertoilikin omakohtaisia kokemuksia ja juontajien avustuksella jakoi lääkinnällisiä vinkkejä. Onneksi tämä aihe ei ihan vielä minua henkilokohtaiseti koske, mutta nyt aloin epäillä ihan tosissani tämän aamuohjelman nuorekkuutta, enkä suotta.

Urheilua tämä juontajaporukka käsitteli lähinnä lentopallon kautta, siis tämän urheilulajin, jota lapsuuteni presidentti Mauno Koivisto pelasi ainakin 80-vuotiaaksi saakka. Tokihan lentopallo on ihan arvostettava vanhempien valtiomiesten harrastama laji. Myös curling mainittiin. Siitä lajista en ollutkaan kuuluutkaan sen jälkeen, kun työkaverini Pekka jäi eläkkeelle. Hän nimittäin aina haaveili perustavansa eläkkeellä curlingporukan ja huhujen mukaan niin on myös tehnytkin. Todella nuorekkaat lajivalinnat tällä kanavalla.

Ilmeisesti porukan johtajana toimiva miesjuontaja muisteli omia ulkomaan matkojaan, siis ihan niinkuin vanhat ihmiset usein tapaavat tehdä. Ulkomaan matkat, käsitykseni mukaan hän käytti erillaisiin hoitoihin, joista hän etsi apua iän tuomiin vaivoihin. Hierojista tällä juontajalla oli kyllä varsin laaja kokemuspohja. Tämän vahemman miesjuontajan ajatusmaailmasta aloin toisaalta vähän pitääkkin. Hän sai lähes jokaiseen hierontakokemukseen jonkin sortin seksiin tai sukupuolielimiin liittyvän viittauksen. Onkohan sekään ihan normaalia. Hmm.

Sitten se naisjuontaja tipautti todellisen pommin! Nyt minä tiedän mitä tyttöjen illassa oikeasti tapahtuu. Ja olisin kyllä elänyt ihan onnellisen elämän ilman tätäkin tietoa. Minulla oli aikasemmin varsin selkeä kuva näistä tyttöjen illoista, pienissä yövaatteissa tyynysotaa leikkivistä, todella upean näköisitä naisista jotka lähinnä kertoilevat seksikokemuksiaan, niin ja ehkä jopa harrastavatkin sitä. Mutta ei! Tyttöjen illoissa ei siis tapahdu näin. Vaan tyttöjen illoissa keskustellaan raskauksista, synnytyksistä, nännien ruskeaksi muuttumisesta yms vähemmän eroottisita aiheista. Eikä seksistä yhtään mitään!
Vähän pätkittäin tätä "nuorekasta" menoa tuli kuunneltua, mutta ihan riittävästi joka tapauksessa.

Nuorekkaammaksi muuttuminen ei siis onnistu ainakaan suomalaisia radiokanavia apuna käyttäen. Pitäisiköhän minun aloitaa kielten opiskelu? Olisikohan jollain ulkomaalaisella kanavalla vähän nuorekkaampaa menoa?

Minäkö näytän vanhalta?

Eilen oikein mukavan oloinen naishenkilä lähestyi minua viestillä, mikä oli sinällään oikeinkin mukava yllätys. Mutta mutta mikä oli viestin sisältö? Viestin sisältö oli se, että minä valehtelen ikäni alaspäin. Enhän minä toki sitä toiseen suuntaan olis uskonutkaan, mutta silti. Murrr.

Eli asiallehan täytyi mitä pikimmiten tehdä jotain, eli ainakin harmaat täytyy värjätä piiloon ja aloittaa kuntosalilla käynti. Google löysi täältä avoinna olevia kuntosaleja vaikka kuinka monta, mutta ainostaan yhden jossa oli sunnuntaiaamuna henkilökunta paikalla. Kuntosalilla tiskin takan istuskeli nuori tyttö, jonka hauikset oli isommat, kuin minulla!! En muuten ikinä olisi uskonut olevani kateellinen jonkun vastakkaisen sukupuolen edustajan käsivarsista. Tämä typykkä myi minulle sen salikortin ja sitten alkoi kyselemään tarvinko apua kuntosalin puolella. Siis minä, aikuinen, joskin vanhalta näyttävä mies tarvisin jonkun typykän apua painojen nosteluun. No en todellakaan tarvi. Ilmotinkin tälle tytölle käyneeni kuntosalilla jos silloin kun hän oli vielä vaipoissa. Totta puhuen en montaa kertaa siihenkään maailmanaikaan salilla käynyt, mutta kävin kumminkin.

 Itse kuntosalin puolella hiukan ihmettelin, kun siellä ei ollut kuin naisia ja tyttöjä. Vanhoina hyvinä aikoina kuntosalit olivat kuitenkin miesten paikkoja joissa ei paljoa tuomosia typyköitä näkynyt. Toisaalta suurin osa salin naisista näytti käyttävän tiukkoja trikoita mikä oli sinällään kyllä paljon kivempaa katseltavaa, kuin raavat miehet repimässä painoja. Omat heikkouteni tunnustaen aloin lämmitellä niissä ihmevekottimissa pienehköjä painoja käyttäen. Ja olihan siellä salilla ihan oikea penkkipunnerruspenkkikin joten päätin alkaa todellisen treenauksen. Painoja latasin tankoihin sellaisen miehekkään määrän. En kyllä laskenut kuinka paljon, mutta ajattelin määrän olevan riittävä herättämään myös salin naisten huomion. Ja herättihän se. Huomasin jollain hilavitkuttimella treenavan naisen katselevan peilin kautta touhujani. Siihen minä sitten penkille makaamaan ja punnertamaan, tai no ei kai sitä punnertamiseksi voi sanoa. Painot eivä liikahtaneen milliäkään, vaikka kuinka punnersin. Siinä maatessani ja ähkiessäni mietin, että nyt taisin mokata itseni oikein kunnolla kaikkien salilla olevien naisten silmissä. Sieltä tappavan raskaiden painojen alta kömpiessäni keksin, että kerron tälle hilivitkutin naiselle tämän olevan ihan uusi treenimenetelmä, jonka vaikutus perustuu lihasten isotrippisiin vaikutuksiin. Näin teinkin ja selostin vielä niin kuuluvalla äänellä, että ainakin puolet salin naisista kuulivat tämän selityksen, niin ja sain jopa useamman hymynkin. Eli siis ei tästä nyt ainakaan ihan turha reissu tulisi.

 Penkkikokemuksesta viisastuneena menin salin perimmäiseen nurkkaan, jossa oli oikein hienosti kumipohjainen painonnostopaikka. Siellä pari tyttöstä nosteli tankoa maasta tuohon polvien korkeudella, niin ja oli heillä siellä jopa 20kg kiekotkin tangossa, mutta tytöt eivät tosiaan saanet painoja kuin polviinsa saakka. Nämä tyttöset kyselivät heti minun siihen tullessa, että haluanko tehdä tässä välissä. Positiivista sinällään tämä nykynuoriso on aika kohteliasta porukkaa. Totta kai minä halusin ja ajattelin näyttää tytöille miten ne painot nostetaan oikein kunnolla suorille käsivarsille. Niin minä nappasin siitä tangosta kiinni. Painoja tempaistessani selästä kuului ihan uskomaton rusahdus ja tapahtui jotain ihan ihmeellistä. Minä makasin siinä kumi alustalla sellälläni ja selkään saattui niin vietävästi. Siinä maatessani kuulin kun toinen tytöistä huusi sille aulatytölle. ”Nyt se vanha mies loukkasi itsenä!” Vanha, siis ihan varmasti huusi, vanha! Minä en ollut ollenkaan varma oliko tässä tilanteessa pahinta se selkäkipu, se että en ollut ihan varma missä minun jalkani ovat, vai se että minun nimitetään vanhaksi.

 No, muuten nämä tytöt olivat kyllä oikein ystävällisiä ja taluttivat minut takaisin sinne aulaan, kun jalat eivät meinanneet millään ottaa alle. Aulassa minua odotti toinen vielä vähän suurempi ongelma. Miten hitossa pääsen kapuamaan ne katutasoon johtavat rappuset ylös. Joku valopää oli keksinyt perustaa kuntosalin kellariin. Tämä aulatyttö muuten oli ihan niin riski kuin käsivarret antoivat odottaakkin ja hän lähestulkoon kantoi minut ne varmasti laittomat rappuset ylös.

Kysymys siis kuuluukin. Onko ihan laillista rakentaa kuntosaleja kellarikerroksiin? Miten sieltä pääsee kunnolla treenanneet ihmiset pois? Onko tässä jo nettiadressin paikka?

Jahka taas pääsen liikkeelle, niin lähden kohti parturi-kampaamoa.

Tutkitusti paras iskurepliikki

Luin päivällä Ilta-Sanomista jutun, jossa oli tutkittu mikä iskurepliikki on kaikkein toimivin. Toimivimmaksi iskurepliikiksi oli todettu ”Voinko saattaa sut kotiin, koska mut opetettiin seuraamaan unelmia?”

Ei muuten ole toimiva tämä mukamas tutkitusti paras iskurepliikki. Voin sanoa sen kyllä ihan tämän päiväisen kauppareisulla toteutetun emppiirisen tutkimuksen tuloksena.

Ihan ensimmäisenä testasin tätä repliikkiä heti kauppan sisäänkäynnin jälkeen vihannesosastolla, kun siellä oli sellainen ihan herttaisen näkönen, toki minua hiukan vanhempi naishenkilö. Heti repliikkini jälkeen hän aloitti ihan ihmeellisen huutamisen, ja ilmoitti että hän on köyhä eläkeläinen jonka seuraaminen ja ryöstäminen on ihan turhaa, niin ja taisi mainita jotain poliisien paikalle kutsumisetakin. Muuten, myytti että mummelit ovat jotekin herttasia tuli sitten kumottua tässä samassa yhteydessä. Eivä ne ole. Eli ensimmäinen ei ainakaan onnistunut oikeastaan sinne päinkään.

Seuraavana oli sitten vuorossa lihaosasto, jossa suurinpiirtein minun ikäinen oikeastaan aika vetävänkin näköinen nainen tutkiskeli jauhelihoja. Minä tietysti kokeilemaan sinne tätä maailman parasta repliikkiä. Nainen hymyilikin minulle ihan sillain kivan vienosti, mutta se siinä vieressä seisonut mies ei hymyillyt, vaan varsin karkein sanakääntein kyseli, että mitä v....a minä oiken meinaan. Kysymys ilmeisesti oli tarkoitettu retoriseksi, sillä missään vaiheessa sitä vuodatusta ei ollut taukoa, jossa olisin aikeeni voinut tarkentaa. Paikalta päätin siirtyä vähän syrjemmäkisi siinä vaiheessa, kun tämä kovin kiihkeästi asiaan suhtautuva mieshenkilä aikoi hirttää minut varsin herkästä ruuminosasta kaupan pihalla olevaan lipputankoon. Ei siis toinen kerta ollut paljoa ensimmäistä paremmin onnistunut, vaikka toki hymyn sainkin.

Minä ajattelin, että kyllä kolmas kerta toden sanoo ja että ehkä aikasempien yritysten epäonnistuminen johtui lähinnä siitä, että kohteet eivät olleet oikein aikaansa seuraavia, jos tämä repliikki siis toimisi paremmin vähän nuorempiin naisiin.

Maito-osastolla olikin semmonen oikein näpsäkän näköinen naisvartija. Hänelle minä tietysti tätä repliikkiä esittämään ja nyt ei tullut edes sitä hymyä, vaan ihan ihmeellinen tivaus, että mitä minä vartijaa kotiin seuraamaan. Ovatko vartijat tehneet minulle jotain mitä nyt halusin kostaa? Ja taas kyseessä taisi olla retoorisia kysymyksiä, kun ei minun oikeastaan annettu vastata. Kauppiaskin siihen saatiin paikalle samalla kun se jo vihannesosatolta tuttu aikaisempaa saapumiserää oleva naisihminen saapui paikalle sättimään minua. Tästähän minä en sitten selvinnyt eteenpäin ennenkuin se lihaosastolla jo kertaalleen minua uhkaillut mies oli jo mukana keskustelussa, eikä se keskustelu ollut missään vaiheessa minun kannalta kovin mukavaa kuultavaa.

Lopputulos siis on se, että tuo repliikki on ihan hanurista ja kauppiaan toiveesta minun täytyy etsiä itselleni uusi ruokakauppa. Niin ja Ilta-Sanomien journalistinen taso on vähintäänkin kyseenalainen.